Kokkelipiimän arvoituksesta Kulinaariseen tiedekuntaan
Kun Turun Suomalainen Yliopisto aikoinaan perustettiin, huomattava osa sen opettajakunnasta tuli Itä-Suomen alueelta. Tässä kontekstissa syntyi Kulinaarinen tiedekunta luonnontieteellisen evoluution kautta.
Joensuusta kotoisin ollut fysiikan professori Yrjö Väisälä alkoi kerran ihmetellä, miten kokkelipiimää valmistettiin, ja kun ei sitä kukaan tuntunut tietävän, hän päätti selvittää asian kokeellisesti. Varsinaisen työn hän delegoi mikkeliläiselle tohtoriopiskelijalleen Tauno Johannes Kukkamäelle luvaten maksaa kaiken maidon, mitä kokeiden suorittamisessa tarvittiin. Kukkamäki käsitteli maitoeriä erilaisissa lämpötiloissa ja kokosi havainnoistaan tutkimuksen ”Savolaisen kokkelipiimän happaneminen ja juoksutus erilaisissa olosuhteissa ja näiden seikkojen vaikutus piimän kulinaariseen tehokkuuteen”. Hän esitteli tuloksia syksyllä 1931 järjestetyssä seniorijuhlassa, ja näin oli saman tien luotu sekä Kulinaarinen tiedekunta että sen väittelyperinne.
Väisälästä tuli kulinaarisen tiedekunnan ensimmäinen dekaani, ja häntä avustavana notaarina toimi Kukkamäki. Tiedekunnan jäsenet olivat henkilökunnan edustajia ja heidän vaimojaan. Opiskelijat eivät edes havitelleet jäsenyyttä, sillä sitä varten olisi pitänyt olla huomattavia kulinaarisia meriittejä, jollaisten hankkimiseen niukalla opiskelijabudjetilla ei ollut mahdollisuuksia.
Tiedekunnan toiminta oli alussa tiivistä, ja aloitteita tehtiin myös sen laajentamiseksi: kokkelipiimän raaka-aineen turvaamiseksi päätettiin hakea valtiolta määrärahaa oman lehmän hankkimista varten. Lisäksi ryhdyttiin toimiin oman muikkujärven ostamiseksi ja suunniteltiin kalakukkolaboratorion perustamista. Sota katkaisi kuitenkin lennokkaat suunnitelmat, ja toiminnassa seurasi lähes kahden vuosikymmenen katkos.
Tiedekunta elpyi uudelleen vuonna 1957. Professori A. R. Klossner nimitettiin kalakukkokirurgian professoriksi, ja hänen tehtäväkseen tuli avata juhlissa tarjottavat kukot. Toiminta huipentui vuonna 1970 promootioon, jossa tarkastettiin Mauno Mielosen väitöskirja ”Johdatus kulinaariseen maantieteeseen” ja vihittiin joukko kunniatohtoreita, joukossa mm. rehtori Tauno Nurmela. Dekaani sai yliopiston huomionosoituksena Muikun Ritarikunnan komentajamerkin Veitsen ja Haarukan kera.
Kohta tämän jälkeen tiedekunnan vanha organisaatio hajosi, kun Väisälä kuoli lähes 80 vuoden iässä. Luovan tauon jälkeen dekaaniksi valittiin Mauno Mielonen, kun vuonna 1985 tarkastettavaksi esitettiin peräti kolme väitöskirjaa. Jouko Lehtosen aiheena olivat sienet, Juhani Pietikäinen tarkasteli muurinpohjalettujen ekspansiota ja Toivo Räsänen kalakukkojen vaikutusta naisten hedelmällisyyteen.
1990-luvulla osakunnan nuoremmatkin jäsenet alkoivat kiinnostua kulinariasta sekä teorian että käytännön tasolla. Väitöskirjojen aiheet vaihtelivat kansanomaisesta kulinariasta hampurilaisiin ja drinkkeihin. Kansainvälisyyskin astui kuvaan, kun Lauri Ojala tarkasteli opiskelijoiden ruokatottumuksia Brillat-Savarinin makufysiologisen näkemyksen valossa.
Tiedekunnan sääntömääräinen kokous, jossa myönnetään väittelyluvat ja määrätään vastaväittäjät, järjestetään joka vuosi 19.10. kello 19.10 ravintola Teinissä tai muussa sopivassa paikassa. Vaihtoehtoinen paikka on lisätty sääntöihin sen katastrofaalisen seikan johdosta, että lokakuussa 2008, jolloin kokouspäivä sattui olemaan sunnuntai, Teini olikin kiinni, vaikka pöytävaraus oli otettu asianmukaisesti vastaan. Tämän johdosta hämmentynyt kokousyleisö joutui yllättäen siirtymään viikinkiravintola Haraldin suojiin.
Väitökset järjestetään seniorijuhlissa. Niissä noudatetaan normaalia väitöstilaisuuden kaavaa, joskin tarkoituksenmukaisella tavalla tiivistäen. Sopivin väliajoin järjestetään promootioita, joissa uudet kulinarian tohtorit saavat juhlallisin menoin painaa päähänsä vitivalkoisen kokin päähineen. Lyyrana toimii aistikkaasti muotoiltu olutpullon korkki.
Viime vuosina Kulinaarisen tiedekunnan toiminta on monipuolistunut. On järjestetty kulinariaa käsitteleviä luentosarjoja, demonstraatioita, piknikkejä, retkiä ja muuta ruoka- ja juomapitoista toimintaa, jossa itäsuomalainen ruokaperinne on luovalla tavalla yhdistynyt globaalin akateemisen maailman gastronomisiin ulottuvuuksiin. Kaiken kruunaa kulinaaristen aktiviteettien tuloksena syntyneiden tuotteiden aistinvarainen arviointi. Triviaali totuus on, että syömättä ei elä, mutta kulinariaa harrastaen elää mukavammin.
Teksti: Kaisa Häkkinen (kul.tri, dekaani emerita)
